Aino-gekkoni kuoli eilen. Sillä oli kaksi suurta munaa vatsassa ja ne ilmeisesti pääsivät rikkoutumaan gekon elimistöön, joka tarkoittaa aina sitä, että lähtö on lähellä. Mitään ei ollut tehtävissä ja Aino kuoli mun kämmenelle melko rauhalisesti. Sen sydän vain petti. Hautasin Ainon vanhaan hopealusikkarasiaan äitin ruusupensaan alle. Askartelin sille oman hautakyltin ja reunustin kumpareen valkoisilla koristekivillä. Haudalla paloi koko illan ja yön hautakynttilä.

Aino on ensimmäinen lemmikki, jonka oon menettänyt, jos ei oteta lukuun Essi-nimistä miljoonakalaa, jota surin suunnattomasti 10-vuotiaana. Essiä ei missään tapauksessa saanut vetää alas vessasta, vaan sekin haudattiin silloisen kotimme kukkapenkkiin. En olisi osannut arvata, että pienen leopardigekon menettäminen voi koskea niin paljon. Itkin hillittömästi, kun hautasin Ainon ja purskahtelin kyyneliin pitkin päivää. Tänään ei enää sureta niin paljon ja pystyn jo näkemään Ainon kuolemassa jotain positiivistakin. Se ehti elää vain kolme vuotta, mutta Ainolla oli poikkeuksellisen hyvä elämä ja suhteellisen helppo kuolema. Se ei kuollut yksin keskellä yötä, vaan kuukahti mun kädelle. Helpottaa myös ajatella, että Aino kasvaa lopulta osaksi ruusupensasta ja jatkaa elämäänsä sen kukissa. Sitä se on se elämän kiertokulku.