Oma painos uudesta kirjasta saapui tänään. On palkitsevaa pidellä käsissään jotain konkreettista sen tietokoneella kyhjöttämisen jälkeen. Kirjakauppojen tilattavaksi kirja ehtii noin kahden viikon sisällä. Mistä tunnet sä ystävän on sunnattu hieman nuoremmille kuin esikoiseni. Se on kevyempi ja humoristisempi, mutta myös henkilökohtaisempi kuin Kaiken se kestää, sillä se sijoittuu kotikaupunkiini Kotkaan, juuri niille lähiön kulmille jossa itse remusin skidinä. Mukana on lapsuuden nostalgiaa, mutta mikään elämänkerta ei kuitenkaan ole kyseessä, sillä päähenkilöinä on kaksi 13-vuotiasta poikaa, Severi ja Tatu.

Mä en lukenut lapsena tai nuorena kovin paljon. Pienenä mua kiinnosti enemmän Nintendo, kuurupiilo leiksalla, piirtäminen ja kummitusjuttujen kertominen pimeässä vaatekomerossa. Kirjastoautosta tuli haettua lähinnä sarjakuvia. En pitänyt Neiti etsivistä, Sweet Valley High-sarjasta, Viisikoista tai Baby Sitters Clubista, joita kaverit ilmeisesti lukivat ahkeraan. Ainoa kirjasarja, joka oli mun mieleen oli ruotsalainen Bertin päiväkirja. Ne kirjat oli hauskoja, vähän sellaisia tuhmia. En pitänyt kirjoista, joiden rivien välistä haistoi selkeän opettavaista taikka saarnaavaa sanomaa. Kaunistelusta ja hyssyttelystäkin jäi aina paha maku suuhun, sellainen tunne että mua aliarvioidaan. Nyt sitä joutuu kuitenkin itse miettimään omaa vastuuta kirjoittajana, kirjoissa kun ei ole ikärajoitteita samalla tavalla kuin elokuvissa. Olin kieltämättä hieman säikähtänyt, kun esikoiseni tiimoilta alkoi tulla palautetta lukijoilta, jotka ovat nuorimmillaan kolmetoista.

Yläasteella ja lukiossa mä luin lähinnä äikän kurssien pakollisilta lukulistoilta löytyviä kirjoja. Niidenkin suhteen mä olin kauhea vastarannan kiiski, vaikka kirja olisi ehkä ollut hyvä. Mutta kun se oli pakollista niin heti meni maku ja mun piti ihan periaatteesta olla nihkeä. Mun lukupäiväkirjat oli yleensä aika hatusta vedettyjä, sillä mm. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä tuli lähinnä silmäiltyä läpi.

Nykyään luen paljon ja mulla on jatkuvasti vähintään kolme kirjaa luku-urakan alla. Olen sellainen malttamaton häslä, että jos törmään mielenkiintoiseen kirjaan aloitan sen heti, vaikka entiset olisi vielä kesken. Olen 24 mutta mun kirjahyllyistä löytyy paljon nuorille suunnattuja kirjoja, ihan tuoreita hankintoja. Luen niitä nyt kun jätin silloin aikanaan väliin. Monissa kotimaisissa nuortenkirjoissa on mukavan tuore näkökulma ja hyvää kerrontaa. Osa taas on auttamattomasti aikaansa jäljessä. On kirjasarjoja, joita venytetään ja vanutetaan väkisin, vaikka kaikki mielenkiintoinen olisikin jo käsitelty.

Mulle henkilökohtaisesti hahmot ovat yksi kirjan tärkeimmistä jutuista. Huono hahmo voi pilata hyvänkin kirjan heti kättelyyn. Mä kärsin siitä suomalaisia perinteisesti piinaavasta alemmuuskompleksista ainakin siinä määrin, etten siedä liian täydellisiä henkilöhahmoja kirjoissa :) Samasta syystä inhoan Mikki Hiirtä ja fanitan luuseri-Akua. Liian täydelliseen hahmoon on vaikea samaistua. Pikkuvanhat, kunnolliset ja tunnolliset neiti täydelliset kohottavat mun verenpainetta ja tekevät lukukokemuksesta kettumaisen. Ja kuka voi samaistua tyttöön, joka on omien sanojensa mukaan aivan tavallinen nuori, mutta jota piirittää seitsemän eri poikaa!