Jouduin vaihtamaan pitkästä aikaa viihteelle. Pidettiin eilen etkot mun luona Kimmon, Jannen ja Tanjan kanssa. Oli jotenkin tosi lunki/pysähtynyt meininki koko illan. Alkuillasta katsottiin Disneyn Fantasia. Puoliltaöin otettiin taksi keskustaan ja vietettiin loppuilta Back Roomin sohvalla. Back Room on ns. rock/heavy baari, eli ei siis ihan mun mesta. Yleensä käydäänkin siellä korkeintaan yksillä. Mulla oli suht ulkopuolinen olo kirkkaankeltaisessa hupparissani kaikkien mustaan pukeutuneiden hevareiden keskellä, enkä tunnistanut paikan musatarjonnasta yhtä ainoaa artistia. Suuntasin kotiin puoli kahden maissa aivan kammottavassa syysmyrskyssä.Olin läpimärkä kun pääsin kotiin. Kävin kuumassa suihkussa, laitoin telkkariin pyörimään Lost in Translationin ja katselin sitä parvelta kunnes nukahdin. Oli todella levoton yö. Heräilin ulkona riepovaan myräkkään, ja ahdistuin huoneessa vallitsevasta pimeydestä niin paljon etten uskaltanut avata silmiä! Nousin lopulta ylös jo seitsemältä, heti kun tuli valoisaa.

Tänä vuonna syksy tuli jotenkin puun takaa, kun oli niin pitkään lämmintä ja aurinkoista. Tällä menolla lehdet saa kyytiä viikossa ja ensilumi sataa viimeistään marraskuussa. Tässä kuussa olisi muuten Helsingin kirjamessut. Odotan niitä mielenkiinnolla. Minua pyydettiin vieraaksi, mutta osallistun messuille ihan yksityishenkilönä. En haluaisi vaikuttaa kiittämättömältä ja mennä puremaan ruokkivaa kättä, mutta olen melko ronkeli julkisuuden suhteen. Se aiheuttaa tietyissä piireissä luultavasti pientä närkästystä. Olen toisaalta todella tyytyväinen mm. Turun Sanomissa keväällä ilmestyneeseen juttuun, joka käsitteli minua ja esikoisteostani. En kuitenkaan kaipaa lehtien sivuille. Arvostan tavallista elämää ja omaa yksityisyyttäni, eikä mulla ole minkäänlaista mielenkiintoa kiertää messuilla tai kouluilla puhumassa kirjoistani tai omasta elämästäni. Mulla on niin vähän elämänkokemusta, etten koe moista toistaiseksi edes kovin mielekkääksi. Lukijoiden kirjeet ja kysymykset mm. koulun esitelmiä varten ovat asia erikseen. Kirjoitan salanimellä ja oikean henkilöllisyyteni tietää vain perheeni ja muutamat ystävistäni. En tee mitään erityistä henkilöllisyyteni salaamiseksi, mutten myöskään ole innokas tuomaan itseäni esille Kotkan kokoisessa kaupungissa. Se että mulla on pieni kuva blogissani on eri asia kuin kuva paikallisessa sanomalehdessä. En halua, että pienikään julkisuus pääsee  vaikuttamaan mm. siihen miten minuun suhtaudutaan päivätöissäni. Pelkään myös, että ystävieni suhtautuminen minuun saattaisi muuttua.

Tiedän kaikesta huolimatta vallan hyvin, että julkisuus myy ja se on nykyään osa kirjailijan työtä - etenkin jos aikoo kirjoittaa itselleen tuloja. Kirjailijan naama on jutussa usein isommalla kuin kirjan kansikuva, ja julkkiskulttuuri on nähtävissä myös kustannusalalla. Monet hinkuvat Hesarin kulttuurisivuille ja kaikenlainen julkisuus koetaan hyväksi. Tiedän kyllä millainen lottovoitto on saada oma teos arvosteltavaksi lehteen. On selvää, että kirja tarvitsee julkisuutta, mutta tarvitseeko myös kirjailija julkisuutta? Onko se välttämätön paha, jolla myydään kirjoja? Kirjailija ja hänen yksityiselämänsä - ja se kuinka mediaseksikäs kirjan aihe on - ovat valitettavasti monesti tärkeämpi kuin itse teos. Ja minä kun en halua ruotia tylsiä teinivuosiani tai kirjojeni sanomaa lehtien sivuilla tai luokkahuoneissa. Se, mitä haluan kirjoillani sanoa, löytyy parhaiten kirjojeni sivuilta. Mun kohdallani nuorten suusta-suuhun markkinointi on tainnut toimia todella hyvin. Olen myös tietoinen internetin vaikutuksesta myyntilukuihin, mutten ole juurikaan uskaltautunut vakoilemaan netin keskustelupalstoille. Keskustelun taso on suomalaisilla foorumeilla usein niin käsittämättömän tökeröä ettei niillä mieli vierailla. Olen tarkkaillut lähinnä kirjastojen lainausmääriä Frank-monihaun kautta. Tällä hetkellä esikoistani KAIKEN SE KESTÄÄ löytyy n. 130:stä kirjastosta. Kappalemäärät vaihtelevat kirjastoittain. N. 70-80% kaikista kirjoista on lainassa. Tieto siitä että kirjaa luetaan lämmittää kyllä mieltä.

Sain myös kutsun Kymenlaakson kirjailijat -martikkeliin. On hienoa olla samoilla listoilla Toivo Pekkasen ja Timo Pusan kanssa. Kirjailijoita on martikkelissa 308 ja minä olen ihan nuorimmasta päästä. Mua nuorempia taisi olla vain kolme. Heistä kaksi kirjoittaa satuja. Asiasta viidenteen. Hankin tällä viikolla Musen uuden albumin Resistance. Voi hitsin vitsi kun se on hyvä. Mulla ei ole lempibändejä, mutta Muselta omistan kaikki albumit. Ainiin. Voitin huuto.netissä legendaarisen lautapelin: Kummituslinna! Kyseinen peli oli ihan ykkönen joskus 80- ja 90-luvun taitteessa. Saatiin se muistaakseni joululahjaksi ja sitä pelattiin ahkeraan kunnes peli hajosi ja osat hukkuivat. Tykkäsin ottaa pelilaudan ja muovisen linnan leikkeihini, mutten osannut koota niitä ilman apua, joten pahvit ja osat olivat lopulta ihan muhjuna. Ainoastaan pimeässä hohtava pääkallo säilyi ja se oli monta vuotta meidän akvaariossa.