Oon toipunut koko päivän eilisistä Havaiji-bileistä. Tai no, eihän tässä mitään toipumista ole, kun olin kaukaa viisas ja juhlin hillitysti. Kotiinkin lähdin Juhon kanssa jo kahden bussilla. Pippaloissa oli vinhaa. Paikalla oli yhdeksän poikaa ja minä naiskauneutta edustamassa. Katsottiin kolmeen otteeseen se mun editoimani video poikien lomareissusta. Välillä ei telkkaria edes kuulunut, kun porukka nauroi niin äänekkäästi. Soitettiin myös Beatles: Rock Bandia ja promillet sai mun kitaranäppäryyden olemattomaksi. Rumpukapulatkin kolisi jatkuvasti yhteen ja basari unohtui kokonaan. Puoliltaöin löysin itseni Solosta (pieni karaokemesta Onnelan naapurissa) samalla kokoonpanolla. Mun pikkuveli, Konsta ja Jonttu veti ihan tunteella Junnu Vainion Kotkan poikii ilman siipii ja puoli baaria tanssahteli lavan edustalla ja lauloi mukana!

Tänään oon kököttänyt sohvalla, juonut hyvää ananasteetä ja lukenut loppuun Reija Kaskiahon kirjan Rastas ja Salla Simukan Viimeiset. Tykkäsin Kaskiahon kirjasta kovastipaljon, vaikka teiniraskaus ei aiheena mua niinkään kiinnosta. Myös molemmat päähenkilöistä paljastui nopeasti pieniksi ekohipeiksi, mutta sekään ei menoa haitannut, vaikka ekohippeilyä vähän vierastankin (Ei mulla henk.koht. ole mitään tällaisia ihmisiä vastaan, mutta mulla on muutamasta yksilöstä kieltämättä aikas huonoja kokemuksia). Vaikeaa aihetta oli käsitelty luontevasti, mutta tuntui jotenkin, että kirja loppui kesken ja loppuratkaisuunkin kiirehdittiin hieman hätiköiden. Kirjan kertojana toimii 15-vuotias Lotta, mutta mulla pääsi useampaan otteeseen unohtumaan, että kyseessä tosiaan on nuori nainen, eikä saman ikäinen teinikolli. Mutta ei siinä mitään, kyllä tytöilläkin on himot ja hyvä, että joku niistä kirjoittaa. Respectiä Reijalle!

Salla Simukan Viimeisissä aiheena oli se aina yhtä kuumottava neitsyys ja sen menettäminen. Kolme 18-vuotiasta ystävystä sopivat hankkiutuvansa siitä eroon jouluun mennessä, mutta sepä ei tietysti käy yhtä helposti kuin laastarin repäiseminen. Pystyin toisaalta samaistumaan tyttöjen fiiliksiin, toisaalta kirja taas ei avautunut mulle ollenkaan. Neitsyyshän on tunnetusti kuin joku hemmetin ankkuri, joka raahautuu perässä, ja harvemmin sitä jää kaipaamaan, kun siitä on päässyt eroon. Kirjan tyttöjen tuska on siis varmasti monelle tuttua. Toisaalta tyttöjen "ongelma" ja kirjan nimi "Viimeiset" vaikuttivat hieman oudolta, kun ottaa huomioon ettei läheskään kaikki ole abivuotenaan mitään kokeneita casanoovia. Uskon Simukan olevan tietoinen tästä ja "voi ei mä oon salee viimeinen neitsyt!"-asenne onkin luultavasti lähtöisin kirjan nuorilta henkilöiltä.

Vaikka Simukka kirjoittaa vuoroin jokaisen tytön näkökulmasta, jäävät hahmot harmittavan yksiulotteisiksi. Eniten mua häiritsi se, miten hahmot olivat melkein karrikoidun stereotyyppisiä, jokaisen persoona oli jo ennestään tuttu kymmenistä elokuvista, sarjoista ja kirjoista. Pahistyttö, Raivoaktivisti ja hissukka Runotyttö. Näistä kolmesta mielenkiintoisin oli ehdottomasti teinivuosina riehannut Rauha, joka sai kirjassa lopulta kuitenkin pienimmän suunvuoron. Amnestyssa ja vastaavissa ravaava poliittisesti valveutunut vege-Venla oli hahmoista selkein stereotyyppi. Mulle vierain ja ehkä samalla raivostuttavan sulkeutunut oli omassa kuoressaan pysyttäytyvä Milja. Kirjassa oli kauhiasti tämän eksyneen runotytön päänsisäistä monologia ja pohdintaa, joka ei lopulta johtanut mihinkään. Tyttö oli välistä niin tyly ja ylimielinen, että hänen vähäisetkin ystävyyssuhteensa tuntuivat miltei epäuskottavilta. Missään vaiheessa ei kuitenkaan selvinnyt, miksi Milja oli jatkuvasti sillä tavalla piikit pystyssä.

Nostan Simukalle valtavasti hattua siitä, että hän kirjoittaa nuorista naisista niin pelottomasti ja puhuu asioista niiden oikeilla nimillä turhia kainostelematta. Kirja itse asiassa vallan yllätti mut ronskiudellaan. Seksiä oli ja paljon. Oli erilaista aktia ja ruumiinosia. Mistään ei puhuttu kiertoilmaisuin. Mä melkein hihkuin sohvan pohjalta, kun olin niin tyytyväinen huomatessani, etten minä oo ainoa, joka kirjoittaa seksistä pipo löysällä. Mä oon monesti miettinyt, että mun esikoisen sisältämä seksin määrä (Sitähän on paljon, koska kirja pitää sisällään seitsemän vuoden tapahtumat, ja olisi outoa, jos näin pitkässä parisuhteessa seksi jäisi vain siihen ekaan kertaan.) saa ehkä osakseen pientä paheksuntaa tai ainakin yllättyneitä kulmankohotuksia. Mutta löytyyhän sitä nuortenkirjoista ronskimpaakin tekstiä 

Neitsyyden menettäminen on aihe, joka takuulla kiinnostaa ihan jokaista nuorta. Simukka kirjoittaa aiheesta realistisesti. Kolmen tytön kokemukset seksistä ovat aitoja ja harvinaisen kaukana saippuasarjojen silkkilakanakuvitelmista. Pisteet myös siitä, etteivät kaikki kirjan sisältämät suhteet tapahdu miehen ja naisen välillä. Neiti Simukka osaa kirjoittaa, se ei jää epäselväksi yhdessäkään hänen kirjoistaan. Simukan tyyli ja hänen hahmonsa ovat kuitenkin todella kaukana mun omasta elämästä ja ajatusmaailmasta. Tämän takia hänen kirjansa jäävät aina enemmän tai vähemmän etäisiksi mulle.