Mä ajattelin anoa Taiteen keskustoimikunnalta kirjastokorvausapurahaa. Mun esikoisteokseni on ollut kuluneen vuoden aikana niin ahkeraan lainassa eri kirjastoissa ympäri Suomea, että minusta olisi vain reilua että mullekin tipahtaisi siitä edes muutama sentti. Lainausmäärät kun vaikuttavat automaattisesti myyntilukuihin. Kirjaa on tälläkin hetkellä lainassa yli sata kappaletta ja monissa kirjastoissa sitä joutuu varaamaan, jos mielii päästä lukemaan. Toi anomuslomake on suht ahdistava. Lähes yhtä ankea kuin KELAn lomakkeet. Enkä tiedä kuinka nihkeästi he suhtautuvat omakustanteisiin.

Mua suoraan sanottuna sapettaa omakustanteiden huono maine. Ne mielletään tavallisesti puolivillaisiksi mökinmummojen elämänkerroiksi, jotka kuhisevat kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Mutta esimerkiksi tämä YLEn juttu omakustanteista kertoo, että niiden asema on muuttumassa: yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/07/kirjoittaja_voi_loytaa_kustantajan_netista_871350.html Minun esikoiseni ei ole virheetön teos, mutta se oli parasta mihin mä sillä hetkellä pystyin. Sivuilta löytyy mun senhetkiset vahvuudet sekä heikkoudet. On asioita, joita tekisin jälkeenpäin ajateltuna ehkä toisin, mutta kukaan ei ole seppä syntyessään. Mä etsin ja hion vielä omaa tyyliäni, ja kaikki pienet virheet ja tekstin rosoisuus ovat osa tätä prosessia, enkä mä häpeä niitä. Ei kuitenkaan voi ajatella, että mitäpä virheistä ja vedota siihen, että kirja on ensimmäinen teokseni. Olen silti varma, että yksikin lyöntivirhe minun omakustanteessani on pahempi kompastus kuin viisi virhettä kustantajan julkaisemassa kirjassa. Omakustanteita kun on tapana parjata siitä, että ne ovat amatöörien tökeröjä pöytälaatikkoraapustuksia. Mutta puolustuksekseni haluan sanoa, että kustantamojen kautta julkaistut teokset sisältävät virheitä siinä missä minunkin kirjani. Monet lasten- ja nuortenkirjoista (etenkin käännökset), jotka jäävät sivumäärältään alle kahteensataan sivuun sisältävät virheitä molemman käden sormille. Ja löytyypä kirjahyllystäni myös yksi Suomen myydyimmän kirjailijan kirjoista, jossa on takakannessa kirjoitusvirheitä oikein kaksin kappalein.

Mä oon saanut ensimmäisen kirjani tiimoilta valtavasti lukijapostia. Palautetta on tullut kaiken ikäisiltä ihmisiltä, sekä tytöiltä että pojilta. Osa postista saa mut nauramaan, osa taas nostaa vedet silmiin koskettavuudellaan. Kaikista jää yhtä palkitseva fiilis. Mulle on monet mua nuoremmat pojat - ja muutama vanhempikin - kirjoittanut todella henkilökohtaisia kirjeitä. Niitä lukiessa mä yllätyn joka ikinen kerta, enkä meinaa oikein uskoa, että minä olen onnistunut fiktiivisellä tekstilläni koskettamaan toista ihmistä niin voimakkaasti. Eräskin 16-vuotias poika sanoi suoraan, että minä oon eka jolle hän avautuu tai edes uskaltaa myöntää kirjan synnyttämiä tunteita ja ajatuksia. Vetää hieman nöyräksi. Monesti tulee sellainen fiilis, etten oikein tiedä mitä sanoa, etten mä ole edes oikea ihminen kommentoimaan tiettyjä asioita ja ajatuksia.

Todella henkilökohtaisten kirjeiden lisäksi on tullut myös melko huvittavaa palautetta, jossa nuoret tytöt kyselee multa että mikä on Luukaksen lempiväri ja -ruoka, tai että mitä bändejä Tuukka kuuntelee, et jos heillä olisi vaikka sama musiikkimaku  Minusta se on niin hellyyttävää, kun he esittävät niitä kysymyksiä ihan tosissaan, vaikka hahmot ovatkin kuvitteellisia. Mä harrastan vapaa-ajallani digitaalista taidetta ja olen itse asiassa maalannut kirjani kannet itse. Eräs tyttö Outokummusta kirjoitti mulle ja pyysi multa niin kauniisti, että piirtäisin hänelle syntymäpäivän kunniaksi jotain kirjaan liittyvää. Päätin lyödä useamman kärpäsen yhdellä iskulla ja tein tällaisen ystäväkirja-jutun. Kai muistatte ne ystikset ala-asteelta?